Kevätretki Satakuntaan 26. - 27.5.2018


Arja Parkkonen

Retken ensimmäinen kohde oli Köyliönjärvi, jossa kansanperinteen ja katolisen legendan mukaan talonpoika Lalli surmasi piispa Henrikin. Lalli ja Piispa Henrik ovat Suomen historian tunnetuimpia hahmoja, vaikka kummastakaan ei ole aikalaislähteitä ja heidän olemassaolonsa historiallisina henkilöinä on epätodennäköistä. 

Piispa Henrikin surmasta on useita versioita. 100 vuotta Henrikin oletetun surman jälkeen kirjoitetun latinankielisen Pyhän Henrikin legendan mukaan hänet surmasi nimeltä mainitsematon murhaaja vuonna 1156. Kansanomaisen Piispa Henrikin surmavirren mukaan hän puolestaan koki marttyyrikuoleman Köyliönjärven jäällä talonpoika Lallin murhaamana. Näkökulmasta riippuen tarinan konna on talonpoika Lalli, katalaksi Kertuksi mainittu Lallin vaimo tai itse Henrik-piispa.

Piispa Henrik veisasi viimeisen virtensä Kirkkokari-nimisen saaren läheisyydessä. Myöhemmin keskiajalla Kirkkokarista muodostui tärkeä pyhiinvaelluspaikka ja saarelle rakennettiin myös Köyliön ensimmäinen kappeli. 

Matkaa jatkettiin Euran Käräjämäelle ja Osmanmäelle. Mäet ovat muodostaneet  yhtenäisen harjualueen ennen tien rakentamista. Harjulla on laaja kalmistoalue, joka sisältää rautakauden kansainvaellusajan,  merovingi- ja viikinkiajan esineellisiä hautauksia. Arkeologisten tutkimusten mukaan kalmistoa käytettiin yhtäjaksoisesti vuosina 550–1200 jaa., vaikka joitakin viitteitä on vieläkin vanhemmista haudoista. Alueelta on löytynyt 200 - 300 hautaa tai hautakuopannetta. Osmanmäellä on myös merkkejä kivikautisesta asuinpaikasta. 


Käräjämäellä sijaitsevat lukuisten hautapainanteiden ja kahden kumpuhaudan lisäksi kuuluisat käräjäkivet, ns. tuomarinympyrä. Kivien käyttö käräjien pitämiseen perustuu vain kansantarinoihin. 12 kiven muodostaman kivikehän sisältä löydettiinkin kaksi polttokuoppahautaa ajalta 500–600 jaa. 

Käräjämäki on täynnä hautapainanteita, joista osa on jätetty auki vanhojen kaivausten jäljiltä. Hauta-antimina on löytynyt jäänteitä orgaanisesta aineesta valmistetuista esineistä ja mm. käärmesolkia, lasihelmiä, sormuksia, koristeellisia lusikoita, rautalapio ja upeita naisten koruja sekä pukujen koristeena käytettyjä, kierteisestä pronssilangasta tehtyjä koristeputkia, joiden alta löytyi vielä lahoamatonta neliniitistä villakangasta.

Tuttuun tapaan matkanjohtajana ja oppaana toiminut Eero Siljander oli löytänyt jälleen mainion ruokapaikan. Maittavan lounaan jälkeen tutustuttiin omistajan maailman kaikilta kolkilta keräämään esine-, taide- ja matkamuistokokoelmaan.

Lounaan jälkeen matkattiin Ulvilan Leineperin ruukille. Se on yksi parhaiten säilynyt ruukkikylä Suomessa. Leineperin eli Fredriksforsin Ruukki on perustettu Kullaanjoen Katokosken rannalle vuonna 1771.

Ruukinmiljöö on yhtenäisenä säilynyt alue, johon sisältyvät lähes kaikki suomalaisille rautaruukeille tyypilliset rakennukset ja rakenteet. Uusklassistinen ruukinkartano ja työväen asunnot ovat ryhmittyneet kahteen riviin suoran ruukinkadun molemmin puolin. Teollisuusrakennukset ovat Kullaanjoen padon alapuolella. Rakennuskanta on pääosin 1800-luvulta. Ruukin ydinalueen rakennukset restauroitiin 1990-luvulla, jonka jälkeen alue on ollut matkailukäytössä.

Ruukin opas esitteli pienoiskoossa olevan mallin avulla valo- ja äänitehostein ruukin aluetta vuodelta 1895. Vierailtiin myös työväen asuinmökeissä, joista sepän perheen mökki on museoitu. Osassa toimii nyt pieniä käsityömyymälöitä. 

Teollisuusarkkitehtuuriltaan kauniissa kankipajassa toimii nykyisinkin sepän paja. Ruukin masuunirakennus on ainoa säilynyt lajissaan. 

Seuraavaksi patikoitiin Nakkilan Rieskaronmäen pronssikautiselle talon paikalle ja röykkiöhauta-alueelle. Rieskaronmäellä on kolme rakennuksen pohjaa sekä useita röykkiöhautoja. Yksi rakennuksen pohjista on tulkittu talon, toinen pienemmän majan jäännökseksi. Paikalla on todennäköisesti ollut myös Suomen vanhin navetta.

Kaikki röykkiöt on tutkittu ja todettu haudoiksi. Röykkiöissä oli kehärakenteita ja paasiarkkuja. Löytöinä on saatu mm. pronssinen kaularengas ja pronssinappi sekä palanutta luuta. 

Korkeimmalla kumpareella olevassa pyöreässä, 2,2 m korkeassa suurröykkiössä on ollut viisi polttohautausta. Luiden lisäksi haudoista on löydetty mm. kahdet pronssipinsetit, kampa ja partaveitsenä ehkä käytetty pronssilevyn katkelma. Ulkonäöstä huolehtiminen on koettu tärkeäksi myös tuonpuoleisessa.

Illalla saavuttiin Harjavaltaan hotelli Hiittenharjuun, jossa yövyttiin, pidettiin seuran vuosikokous ja istuttiin iltaa. Aamulla varhain jatkettiin matkaa bussilla, jota ajoi jälleen taitava vakikuljettajamme Jake. Suuri bussi kulkee hänen luotsaamanaan turvallisesti vaikka minkälaisilla kärrypoluilla.

Nakkilan Selkäkankaan pronssikautiseen hautaröykkiöryhmään kuuluu neljä röykkiötä, joista vierailtiin suurimmalla, ns. Viikkalan pitkällä rauniolla. Suurröykkiö sijaitsee Viikkalan kylässä vain hivenen ympäristöstään kohoavalla metsittyneellä harjulla. Monumentaalinen, Suomen suurin röykkiö on kooltaan 43 x 11 metriä. Korkeus vaihtelee metristä puoleentoista. Röykkiöstä löydettiin hautauksen sisältänyt kookas paasiarkku ja kylmämuurattu reunakehä. 

Paasiarkussa oli palaneita ihmisen luita ja naudan hampaita. Vuonna 2010 röykkiön palaneista ihmisluista ja yhdestä naudan hampaasta teetettiin radiohiiliajoitus, jonka mukaan kaikki ne ajoittuvat varhaiselle pronssikaudelle.




Retken kohokohta, Lapin Kivikylässä sijaitseva Sammallahdenmäen pronssikautinen hautaröykkiöalue oli seuraava kohteemme. Tämä Unescon maailmanperintökohde on laajin ja monipuolisin pronssikauden kalmistoalue Skandinaviassa. Röykkiöalueen vieressä oleva Saarnijärvi oli pronssikaudella merenlahti, joten röykkiöt on rakennettu tyypillisesti merenlahden rannalla olevalle korkealle kallioalueelle. 

Alueella on lähes 40 hautaröykkiötä, jotka edustavat kaikkia pronssikauden röykkiöhautatyyppejä. Röykkiöt ovat muodoiltaan ja kooltaan erilaisia. Osa on matalia ja pyöreitä pikkuröykkiöitä, osa suuria kekomaisia hiidenkiukaita ja osa pyöreitä kehäröykkiöitä. Osassa röykkiöistä on käytetty kylmämuurausta ja osassa on silmäkiviä. Useissa röykkiöissä on jäänteitä paasiarkuista ja kivikehistä. Tutkimuksissa korkeimmalla kohdalla oleva hauta ajoitettiin pronssikaudelle 1300–1000 eaa. ja rinteen alimmaiset röykkiöt varhaiselle rautakaudelle 170 eaa. - 80 jaa. Röykkiöistä on löytynyt palanutta ihmisluuta ja yhdestä paasiarkusta sarjarannerenkaan katkelma. 

Kansan suussa ”Kirkonlaattiaksi” nimettyä suuren, nelikulmaisen röykkiön tapaista hautaa ei tunneta muualta Suomesta. Sen muoto on poikkeuksellinen koko Skandinavian alueella. Sen keskellä on ollut latomus, joka voidaan tulkita paasiarkuksi. 

Tarinan mukaan kristityillä ja hiisillä oli kirkon rakentamiskilpailu, jonka voittaja saisi jäädä paikalle asumaan. Hiidet aloittivat rakentamisen Sammallahdenmäelle. Ihmiset olivat niin katalia, että pystyttivät vain kahden pylvään väliin kellon, jota soittivat voittonsa merkiksi. Hiidet vihastuivat tästä niin, että ne jättivät rakentamisen kesken ja lähtivät alueelta. Jäljelle jäi vain kirkon lattia. Kristillisessä perinteessä hiisistä ja jättiläisistä on usein muovattu kristinuskon vastustajia. Sammallahdenmäen hiidetkin heittivät suutuksissaan kiven Lapin kirkkoa päin. Kivi on edelleen nähtävissä isona siirtolohkareena polun varressa. 

Toinen monumentaalinen röykkiö, ns. ”Huilun pitkä raunio”, on 24 m pitkä ja 8 m leveä. Siihen on tehty todennäköisesti hautauksia eri aikoina ja vainajat on kätketty kivien joukkoon polttamatta. Röykkiön muoto on peräkkäisten, todennäköisesti kolmen laajennuksen tulosta.

Sammallahdenmäki on röykkiöineen yhtä vaikuttava jokaisella käyntikerralla ja tutkimustiedosta huolimatta se herättää aina kysymyksen: kuka rakensi monumentit, mistä valtava kivimäärä on kannettu ja miksi ihmeessä?

Sammallahden mäeltä matka jatkui Rauman vanhaan kaupunkiin. Katsastettiin Pyhän kolminaisuuden kirkon rauniot ja vierailtiin keskiaikaisessa Pyhän ristin kirkossa. Se on valmistunut alun perin Rauman fransiskaanikonventin kirkoksi todennäköisesti vuosien 1515 ja 1520 välissä. 

Kirkon maalaukset, jotka ovat näkyvissä ainoastaan kuorissa, ovat 1500-luvulta. Maalaukset on uusittu vuonna 1891 ja tapa, jolla ne on entisöity, kertoo 1800-luvun tavasta ymmärtää ja arvottaa keskiaikaisia maalauksia. 

Taidehistoriallisesti merkittävä renessanssiajan saarnastuoli on saksalaista työtä. Kauniisti työstetty 1400-luvun alttarikaappi on tuotu sotasaaliina Preussista 1620-luvulla. Uudempi, kirkon penkissä veisaavaa naista esittävä veistos on Kerttu Horilan vuodelta 2008. Kirkkovisiitin jälkeen tutustuttiin myös Rauman vanhaan kaupunkiin.

Lounas nautittiin Villa Tallbossa, meren rannalla sijaitsevassa pitsihuvilassa. Talon suunnitteli arkkitehti Yrjö Blomstedt ja se valmistui vuonna 1901. Villa Tallbo on kokoluokkansa ainoa säilynyt rakennus vuosisadanvaihteen raumalaisesta huvilakulttuurista.

Erinomaisen lounaan jälkeen vierailtiin vielä Pyhämaan uhrikirkossa, joka on harvoja 1600-luvulta säilyneitä Suomen puukirkkoja ja niistä parhaiten säilynyt. 

Taidehistoriallisesti merkittävät, Christian Willbrandtin johdolla tehdyt 1600-luvun barokkihenkiset maalaukset peittävät kirkon kauttaaltaan. Maalausten lähtökohdat ovat renessanssilinnojen kuvakudoksissa, paneloinneissa, kasettikatoissa ja ornamenteissa. Mallia maalauksiin Willbrandt on ottanut varhaisemmista kirkoista erityisesti Ruotsista sekä eurooppalaisista grafiikanlehdistä ja Raamatun kuvituksista.

Pyhämaan jälkeen lähdettiin kotimatkalle. Tällä retkellä ei poikkeuksellisesti nähty kalliomaalauksia, niitähän ei Satakunnassa tiettävästi ole. Mutta muuten retken anti oli mielenkiintoinen ja vaikuttava. Ja mikäänhän ei vedä vertoja kokemuksien jakamiselle hyvässä seurassa. 

Lähteet:

Ars Suomen taide 2

Haggrén, Halinen, Lavento, Raninen, Wessman: Muinaisuutemme jäljet. Suomen esi- ja varhaishistoria kivikaudelta keskiajalle. 

Hiekkanen, Markus: Suomen keskiajan kivikirkot.

Huurre, Matti: 9000 vuotta Suomen esihistoriaa.

Ojanen, Eero: Suomen muinaisjäännöksiä.

www.kyppi.fi